“We search for happiness everywhere, but we are like Tolstoy’s fabled beggar who spent his life sitting on a pot of gold, under him the whole time. Your treasure–your perfection–is within you already. But to claim it, you must leave the buy commotion of the mind and abandon the desires of the ego and enter into the silence of the heart.”
Olen jälleen kerran hieman jälkijunassa tämän kirjatapauksen kanssa – siitä on jo kymmenen vuotta, kun Omaa tietä etsimässä (Eat Pray Love) -kirja julkaistiin suomeksi. Tästä huolimatta uskon vankasti siihen, että kirjat, kuten kaikki ihmiset, kokemukset ja Dr. Martensit, osuvat kohdalle tismalleen sillon, kun niitä tarvitset eniten.
Ja tartuinkin kirjaan hieman erikoisella tavalla. Olin selaamassa puoli-huolimattomasti kirjaston saa ottaa -hyllyä ja silmääni osui nimi Elizabeth Gilbert. Vedin nopeasti kirjan hyllystä uskomatta onneani. Melkein raivostuin ihmiselle, joka oli pystynyt jättämään Gilbertin kirjan kirjaston adoptointiosastolle. Olin juuri lukenut hänen luovuudesta kertovan teoksen, Big Magic, ja pidin häntä omana spirituaalisena johtajanani. Adoptoitava pehmeäkantinen tuttavuus näytti uudelta. Sen kannessa komeili huonosti editoitu haarukka keihästämässä valtavaa persimonia ja otsikko “Omaa tietä etsimässä”. Otin siis tyytyväisenä kirjan kainalooni. Vasta aloittaessani kirjaa muutama kuukausi myöhemmin, tajusin ottaneeni Eat Pray Love -kirjan varhaisimman painoksen (ja että kannen persimon olikin vain hyvin oranssi tomaatti). Olin nimittäin lukenut kyseisen kirjan kymmenisen vuotta sitten ja nähnyt sen myös elokuvana.
Täytyy myöntää, etten olisi tarttunut kirjaan yhtä kiihkein sormin, jos olisin tiennyt sen olleen se samainen teos, jossa Julia Roberts keikelehtää rannalla. Kuitenkin avoin mieleni ja intoni uusimman kirjan jälkimainingeilta sai aikaan yhden ihanimmista ja hauskimmista lukukokemuksista ikinä.
Kuitenkin monet muut ovat saaneet erilaisen kokemuksen kirjasta: “neurottinen”, “itsekäs”, “amerikkalainen”, “hömpsähtänyt 30-vuotias nainen saa hermoromahduksen ja lähtee (krhm) etsimään kolkkoa sisintään”. Ehkä nämä pitävät paikkaansa, mutta kirja loksahti kohdalleen jonnekin sisimpään sopukkaani ja nautin estoitta Gilbertin matkakertomuksesta. Tirskahtelin lukiessani aamuruuhkassa tai saatoin virnuilla typertyneenä kirja puristusotteessa rintaani vasten. Gilbert avaa sielunsa kirjan sivuille ja se on lukijan tehtävä ottaa siitä koppi.
“When I get lonely these days, I think: So BE lonely, Liz. Learn your way around loneliness. Make a map of it. Sit with it, for once in your life. Welcome to the human experience. But never again use another person’s body or emotions as a scratching post for your own unfulfilled yearnings.”
“The Bhagavad Gita–that ancient Indian Yogic text–says that it is better to live your own destiny imperfectly than to live an imitation of somebody else’s life with perfection.”
Yksi mieleenpainuvammista aspekteista kirjassa on Gilbertin kyky kantaa kotiaan mukanaan minne ikinä hän punkkaa petinsä. “— laumaluonteeni pitää huolen siitä, ettei minun tarvitse koskaan olla huolissani siitä, että jäisin yksin, vaikka en eläisikään parisuhteessa.”
Tämä laumaluonne ihastuttaa ja kummastuttaa. Itse tyypillisenä erakkoluonteena en voi käsittää, miten joku voi löytää ympärilleen toisen perheen paikasta, josta aluksi ei tiedä mitään tai tunne ketään. Rakastan yksinoloa, mutta tajusin lukiessani Gilbertin kokemuksia, miten paljon kaipaan sielunsisaria ympärilleni ja miten huono olen heidän löytämisessä. Ihailen ja hieman kadehdin Gilbertin avointa, suulasta sosiaalisuutta. Olen aina halunnut olla se puhelias ja uskalias tyttö.
Sen takia pysähdyin suu auki, kun pääsin seuraavan kappaleen kohdalle, jossa Gilbert kertoo tismalleen samanlaisesta kokemuksesta mutta päinvastaisesti: “Olen aina halunnut olla hiljainen tyttö. Luultavasti juuri siksi, että en ole. Samasta syystä kuin paksut, tummat hiukset ovat mielettömän kauniit – juuri siksi että minulla ei sellaisia ole, enkä voi sellaisia saada. Mutta jossain vaiheessa on hyväksyttävä se, mitä on saanut, ja jos Jumala olisi halunnut, että minä olen ujo tyttö, jolla on paksut, tummat hiukset, Hän olisi luonut minut sellaiseksi, mutta hän ei luonut. Saattaisi siis olla hyödyllistä hyväksyä millaiseksi olen syntynyt ja sopeutua varauksetta omaksi itsekseen.”
Hahaha, Liz kuvailee olevansa kateellinen ujoille, hiljaisille ja paksuhiuksisille tytöille. Sain kanssamatkustajilta mulkaisuja, kun repesin nauruun. Vai että pitäisi hyväksyä se, millaiseksi on syntynyt? Ehkä hiljaisuudessa ja ujoudessakin voi olla jotain piilevää taikaa. En voi olla Elizabeth Gilbertille muuta kuin ikuisesti velkaa tästä ja lukuisista muista ahaa-elämyksestä, joita Omaa tietä etsimässä -kirja tarjoaa.
Kaiken kaikkiaan = Jos kyseinen kirja sattuu poikkeamaan matkasi varrelle, suosittelen sitä varauksetta ja lämmöllä.
