Opiskelen tällä hetkellä omaksi nautinnokseni taidehistoriaa Helsingin Yliopistossa. Taidehistoria on tieteenalana valtavan kiehtova ja moniulotteinen, kuin tumma samettiverho antaen eri vivahteita eri valoissa. Kauppatieteistä poiketen taidehistoria tarjoaa sitä opiskeleville rikkaampaa ja monitieteellisempää alustaa. Olen täysin lumoutunut!
Taidehistorian kursseilla tehdään usein ekskursioita läheisiin museoihin ja näyttelyihin. Taiteesta oppii huomattavan paljon syvällisemmin kuin pääsee alkuperäiselle lähteelle eikä koeta tihrustaa painokuvien kautta. Viimeisimpänä käyntinä on ollut ylväs ja upea Arkkitehtuurimuseo, jossa en ollut aiemmin käynytkään.
Arkkitehtuurimuseossa kannattaa käydä ihan vaikka katsomassa pelkkää rakennusta ja sen portaikkoa itsessään. Portaita kapuamalla pääsee toisessa kerroksessa oleviin vaihtuviin näyttelyihin (tällä hetkellä mm. jo tuhoutuneen hulppean luksuslukaalin Suur-Merijoen kartanon näyttely) ja kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan perusnäyttelyyn. Perusnäyttely kokoaa tiivistetysti Suomen arkkitehtuurin historian. Näyttelysali on toiminut aikoinaan tutkijoiden keskusteluhuoneena ja myöhemmin myös liikunnanopettajien koulutustilana, mikä tuo saliin hauskan ulottuvuuden.
Lisäksi rakennuksessa toimii pieni, mutta hurmaava kirjasto, jonka sisäänkäynti on ensimmäisen kerroksen aulassa. Sieltä löytyy etenkin kirjallisuutta arkkitehtuurista, mutta myös yleistä aineistoa taiteesta ja matkailustakin löytyy. Kirjastonörttinä ja paatumattomana bibliofiilinä kirjasto oli varsin herkullinen löydös!
Kirjoitin oppimispäiväkirjaani katkelman kolmannen kerroksen perusnäyttelysalista. Kirjoitettuani tekstin huomasin, että teksti ylittää kiusallisesti kurssin aiherajat, joten päätin julkaista sen täällä enkä kurssityössäni. Tekstiä ei ole kirjoitettu blogia varten, joten se voi tuntua hieman tökeröltä otteelta wannabe-taidehistorioitsijan päiväkirjasta…
Näyttelysalin moniulotteinen kokemuksellisuus
Oli melko vaikeaa valita tiettyä reflektointiaihetta, sillä eilinen ekskursio oli ensimmäinen käyntini Arkkitehtuurimuseossa, ja haltioiduin melkein kaikesta siellä olevasta. Jo pelkästään museon aulaa olisi voinut tutkiskella pitkään. Erityisesti itseäni sykähdytti kuitenkin kolmannen kerroksen näyttelysali, jota pääsimme heti ensimmäisenä tarkastelemaan. Salissa oli mielestäni monikerroksellista, moniulotteista kokemuksellisuutta, joka rakentui salin vivahteikkaasta historiasta, nykyisestä näyttelystä ja sen reunamilla sijaitsevista kirjallisista, kuvallisista ja henkilöihin sidotuista tieto- ja taitotarjonnasta.
Sali oli itsessään yksityiskohdissaan kaunis ja historialtaan rikas. Pystyin kuvittelemaan, että seinään kaiverrettuja elementtejä oli tuijotellut aikanaan silinterihattupäinen tutkijajoukko kiihkeän väittelyn lomassa tai tulevat urheiluopettajat hikisen pallo-ottelun päätteeksi. Nyt sali kuitenkin toimii Arkkitehtuurimuseon näyttelytilana ja luo sille ylvään ympäristön. Näyttely tarjoaa katsojilleen tiivistetyn yleiskuvauksen Suomen arkkitehtuurillisesta historiasta kuvien, tekstien, pienoismallien ja kirjojen muodossa. Näyttely toimii ikään kuin informatiivisena, typistettynä näyteikkunana suomalaiseen arkkitehtuurin maailmaan. Pidin myös siitä, miten näyttelytilassa sai pilkahduksia takatilaan; pienestä kaistaleesta näki työskentelyyn kumartuneen päälaen ja muutaman arkistokaapin. Kaistale kertoi sen huomanneille, ettei rajattu näyttelytila ollut salin ainoa funktio.
Himmeästi läpikuultavan oven kautta pääsi salin takatilaan, joka tuntui samalla sekä salaiselta että avoimelta, pyhältä mutta tuttavalliselta. Näyttelytila, joka oli fyysisesti ja tiedollisesti selkeästi ja rajatusti rakennettu, tuntui mielestäni olevan pintakerros jollekin syvällisemmälle, sotkuisemmalle tietoryteikölle. Vaikka takatilakin oli pääsääntöisesti tarkoitettu avoimeksi työskentelytilaksi, se tuntui hyvin henkilökohtaiselta pienine paperipinoineen ja hieman sekavine toimistopisteineen. Rullia, valokuvia ja papereita lojui tuttavallisesti erinäisillä pöydillä. Tiedon, työn ja taidon määrän pystyi aistimaan, kun kurkkasi arkistokaappien sisältöihin. Arkistot olivat täynnä paksulle paperille liimattuja valokuvia. Jonkun on pitänyt valokuvata, liimata, kirjata ja luetteloida kaikki arkistoihin pakkautuneet aineistot. Kaiken tämän lisäksi tila vielä jatkui parvelle, jossa iso osa arkkitehtuuripiirroksista sijaitsivat. Myös se, että oppaamme jäi esityksensä jälkeen takatilan työpisteeseensä, heijasti ihmiseen ja sitä kautta tilaan kietoutunutta tietoa.
Näyttelysalin moniulotteisuus oli myös läsnä tunteiden kautta. Tila tuntui samanaikaisesti avoimelta, tutulta ja tuttavalliselta sekä salaperäiseltä ja kielletyltä. Esimerkiksi takatilaan pääsy, kolmanteen kerrokseen kapuaminen ja läpikuultavan oven läpäiseminen, jota en olisi osannut käyttää, antoi tilalle salamyhkäisyyden tuntua. Tämä kaikki antoi itselleni vaikutelman siitä, että valtavan laajat, osittain sekavat tietovarannot olivat vain pienelle joukolle tarkoitettuja. Täytyisi kuulua johonkin sisäpiiriin, jotta saa pääsyn takatilan tietovarantoihin. On mukavaa ajatella, että nyt kuulun tähän joukkoon.