Jep. Jep. Hengitä sisään ja ulos. Tästä tulee jännittävää.
Olen laiskistunut. Tai paremmin sanottuna, mukavoitunut. Liiallinen mukavoituminen aiheuttaa tylsyyttä ja turhia rajoituksia elämälle. Jos haluan, että kaikki on vain mukavaa, mitään jännittävää, uutta tai erilaista ei koskaan tule tapahtumaan. Kasvaminen, niin fyysisesti kuin henkisesti, tuntuu ajoittain epämiellyttävältä.
Itsensä alistaminen epämukavuudelle, eli tämä iänikuinen comfort-zonen vähittäinen stretchaaminen (näin finglish-kielellä), on yksi parhaista keinoista kehittyä. Yksi keino venyttää mukavuusaluetta on tehdä asioita, jotka pelottaa. Pelkojen tiedostaminen ja niiden kasvokkain kohtaaminen pitäisi kuitenkin opettaa jotain perustavanlaatuista itsestäsi:
“I must say a word about fear. It is life’s only true opponent. Only fear can defeat life. It is a clever, treacherous adversary, how well I know. It has no decency, respects no law or convention, shows no mercy. It goes for your weakest spot, which it finds with unnerving ease. It begins in your mind, always … so you must fight hard to express it. You must fight hard to shine the light of words upon it. Because if you don’t, if your fear becomes a wordless darkness that you avoid, perhaps even manage to forget, you open yourself to further attacks of fear because you never truly fought the opponent who defeated you.”
– Yann Martel, Life of Pi
Eniten epämukavuuden sietämättömyys näkyy päivittäisessä elämässäni kyvyttömyyteenä tehdä ripeitä päätöksiä. Mielessäni viuhuu useita erilaisia tuntemuksia ja niiden innoittamia tai alle jyrättyjä ajatuksia. Huomasin tämän mielen sekamelskani varsin konkreettisesti kohdatessani yhden pahimmista peloistani: verenluovutuksen.
Olen niin kauan kuin pystyn muistamaan pelännyt ja inhonnut verikokeita. En siis pelkää itse verta, enkä kavahda jos sitä joudun näkemään ison määrän kerrallaan. Mutta pelkään suunnattomasti tapaa, jolla sitä kehostani otetaan. Pelkoni juontaa juurensa varmaan erilaisista operaatioista, joihin minua on kiikutettu lapsena ja epäpätevistä hoitajista, jotka ovat satuttaneet etsiessään neulalla kauhusta pakenevia verisuoniani. Pahin muistoni on, kun hoitaja ei saanut katetria paikoilleen, jolloin hän tökki molempia käsiäni niin useasti, että purskahdin paniikki-itkuun. Onneksi toisen osaston kirurgi sattui olemaan lähistollä ja sujautti putken nopeasti paikoilleen. Pelkoni ja inhoni ovat päätyneet tähän pisteeseen, jossa saan pienen paniikkikohtauksen verikokeita otettaessa, en ilkeä katsoa mitään kuva- tai videomateriaalia, jossa neula on lähelläkään ihoa ja kyynärtaipeen paineleminen tuntuu jo ajatuksena ällöttävältä.
Koska päätin tehdä muutoksia ja kohdata pelkojani lähietäisyydellä, verenottokammo tuntui sopivan vähäpätöiseltä pelolta, josta aloittaa. Mitenkään vähäpätöiseltä pelkoni ei tuntunut, kun seisoin Ison Omenan Veripalvelupisteen jonossa ja tuijotin kalpeanaamaisia luovuttajia punaisilla pedeillään. Huone tuntui liian avaralta, liian kirkkaalta ja desinfiointiaineen tuoksu kiidätti mieleni sairaalamuistoihin. Peruutin huoneesta ripein askelein. Minulla on kauhea jano, eihän verta voi luovuttaa, jos on jano? Tänään on jano ja minua väsyttää. Haluan odottaa parempaa hetkeä tämän tekemiseen. Haluan, että hetki on täydellinen. TÄYDELLINEN. Nyt on jano, eikä siten voi mitenkään olla täydellinen. Tulen takaisin ensi viikolla! Heippa!
Koska lähdin tilanteeseen tietoisesti ja tarkoituksella, pystyin makustelemaan sisälläni möyryävän pelon tunteen kanssa. Tässä pelon ilmentymisen karikatyyri:
Syke kiihtyy. Tuntuu epämiellyttävälle ja nihkeälle ja hikiselle. Levoton olo fyysisesti ja epävarma olo henkisesti. Ajatukset risteilevät sinne tänne ja suurin osa itsestäni yrittää vietellä minua menemään takaisin muka-mukavuuteeni. Yritän keksiä erilaisia pakokeinoja tilanteesta, rationalisoida erilaisia pakoreittejä itselleni.
Nyt kun tiedostan pelon piirteet, pystyn varmemmin tunnistamaan sen, jos se päättää tehdä yllätysvierailun. Isoin oppi minulle on ollut ymmärtää, ettei pelkoa saa mitenkään itsestään täysin poistettua – se on tiukasti sidottu kiinni ytimeeni. On myös elintärkeää ymmärtää, että pelon tunne ei vastaa pysähdysmerkkiä. Pelko on samanlainen kehon reaktio kuin kylmään veteen laskeutumisessa koettu kiemurteleva (rääkäisyjen säestämä) piina. Voit joko dipata ukkovarpaan veteen ja peruuttaa kavahtaen pois tai jatkaa laskeutumista määrätietoisesti kylmästä välittämättä. Kylmyys saattaa tuntua vain aluksi ja sulaa hiljalleen pois, kun pääsee kokonaan veden alle pulikoimaan. Pelko toimii vain äänimerkkinä uuteen ja tuntemattomaan, nykyisen olotilan muuttavaan, tilanteeseen siirryttäessä. Samanlainen päättäväisyys tepsii pelon kanssa!
Verenluovutuspisteen herkkuja mutustellessa käännyin varovasti kohti värisevää pelkoani.
Kiitos, kun olet täällä. Läsnäolollasi kerrot, että kohtaan jotain uutta ja edessäni on mahdollisuus kehittyä. Saat olla täällä niin pitkään kuin haluat, mutta tällä kertaa taidan jatkaa eteenpäin.
Olen ylpeä itsestäni, että menin luovuttamaan verta pahasta pelostani huolimatta. (Pelko pysyi melko tiiviisti mukana koko prosessin, mikä taisi myös näkyä kasvoiltani. Hoitaja kysyi jatkuvasti vointiani ja muistutti kolmesti voivani lopettaa prosessin milloin vain. Jouduin vielä luovutuksen jälkeen makoilemaan jalat kohotetusti, jotten pyörtyisi…) En pyörtynyt, enkä pyörtänyt päätöstäni, vaan kohtasin pelon ja teimme yhteistyötä.
Tätä se epämukavuuden sietämätön ihanuus on!
Minkä pelon itse haluaisit kohdata?