Pieni sukellus taidehistoriaan on opettanut minulle paljon tieteenalan perusteista ja sen moninaisesta luonteesta. Taidehistoria on tieteenalana moniulotteisen värikäs – menetelmiltään, teorioiltaan, aineistoiltaan, tutkimuskohteiltaan, tutkimuskysymyksiltään ja jopa tiedon luonteeltaan. Seuraavaksi pohdin tätä moninaisuutta historian tutkimuksen ja tyylikäsitteen kautta.
En ole aiemmin opiskellut historiaa, joten joten olen joutunut opintojen aikana orientoitumaan tieteenalaan ja tiedon luonteeseen uudella tavalla. Oli uutta oppia, että historia ei niinkään ole objektiivinen, kronologinen, suoraviivainen ketju, joka avautuu jokaiselle samalla tavalla. Ennen olen suhtautunut historiaan kuten kirjaan, jonka sivut etenevät järjestyksessä, ja hakulistan avulla voi päästä valitsemaansa kohtaan. Todellisuudessa historia on, kuten luennollakin ilmaistiin, monimutkainen ja moniulotteinen narratiivi tapahtuneesta. Narratiivit sotkeutuvat toisiinsa, ovat päällekkäisiä, puutteellisia ja yksinkertaistuksia todellisista tapahtumista. Mielenkiintoista on ajatella mennyttä aikaa kuten vierasta kulttuuria, johon emme koskaan pääse. Tällöin omaan tulkintaan on suhtauduttava varauksella ja tiedostettava, että keskittyessämme johonkin asiaan joudumme väistämättä jättämään jotain huomiotta. Tämä oli uusi näkökulma menneeseen, jota en ollut aiemmin ajatellut.
Historian tutkimisen traditioon nojaten, taidehistoriallisen tiedon luonne on humanistista, mikä osoittautuu sekä tieteenalan pulmaksi että sen rikkaudeksi. Tämä tarkoittaa, ettei lopullisia päätelmiä ole välttämättä mahdollista esittää. Tutkimusten lopputulokset siten pyritään osoittamaan vakuuttavaksi syvällisten perustelujen ja dokumentaation avulla, mikä samalla asettaa myös tutkijan tarkastelun alle. Taidehistorioitsijalta siten vaaditaan oman ajattelun, asenteiden ja tulkintojen tietoisuutta ja kriittisyyttä. Hänellä on myös oltava avoin omista kiinnostuksistaan ja tavoistaan käsitellä tietoa. Mielestäni nämä tulisi kuulua minkä tahansa tieteenalan tutkijan repertuaariin. On osattava perustella, mitä näkee ja miten on päätynyt tekemiinsä valintoihin, eikä olettaa muiden näkevän ja ajattelevan samanlaisesti, vaikka käytettävä aineisto olisikin sama.
Vaikka objektiivisuuden puuttuminen voi välillä olla pulmallista, se silti tarjoaa tieteenalalle omanlaista rikkautta. Samasta aineistosta on mahdollista nostaa esiin erilaisia tulkintoja soveltamalla siihen eri tutkimusmenetelmiä, teorioita ja tutkimuskysymyksiä. Näin ollen jokainen taidehistorioitsija omalla tavallaan luo taidehistoriallista tietoa. Tämä moninaisuus toistuu useissa muissakin taidehistorian piirteissä. Esimerkkeinä tästä ovat taideteosanalyysimenetelmien kirjo (materiaali-, muoto-, sisältöanalyysi) ja attribuointitutkimusten moniulotteisuus (silmämääräiset, luonnontieteelliset, empiiriset, muotoanalyysimenetelmät). Mielestäni mielekkääksi tieteenalaksi taidehistorian tekee juuri tämä monimuotoisuus ja menetelmien yhteensulautuminen. Jos taidehistorian kohteet eivät ole yksiulotteisia olemuksiltaan, tutkimustenkin tulee heijastaa niissä ilmenevää moniulotteisuutta.
Tyylin moninaisuus
Mielestäni tyylikäsitteen määrittelemisen vaikeus heijastelee laajemmin taidehistorian moninaisuutta ja subjektiivisuutta. Tyyli voidaan käsittää formaalisesti pelkäksi teoksen syntaktiseksi tasoksi, jossa vain muodot, elementit ja pinnan jäljet merkitsevät. Toisaalta tyyli voidaan nähdä muotojen sijaan Kendall E. Waltonin mukaisesti teoksen tekotapana. Onko se tehty sievästi vai hurjasti? Lisäksi tyyli voidaan myös nähdä sekoutumana muotoa ja sisältöä, eli strukturaalisesti. Teoksen muodot ovat kiinteästi yhteydessä sen sisältöön – ja siten myös kulttuuriseen viitekehykseen. Nämä kaikki tyylin muodot osoittavat, että tyyli rakentuu moninaisten vihjeiden häilyvänä kokonaisuutena.
Pohdin tyylikäsitteen moninaisuutta Diego Velázquezin 1600-luvun puolivälissä valmistuneen Rokeby Venus -maalauksen kautta. Maalauksessa esitetään jumalatar Venus katsojaan selin sängyllä makoilemassa runsaiden silkkiverhojen ympäröimänä. Edessään hänellä on Cupidin pitelemä peili, josta hänen kasvonsa heijastuvat epämääräisen sumeana. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee ei vain se, että se on Velázquezin tiettävästi ainoa säilynyt naisalastonkuva, vaan se oli myös suffragetti Mary Richardsonin kaltoinkohtelun kohteena vuonna 1914.
Richardsonin teokseen kohdistuva vandalismi herätti minussa kysymyksiä etenkin tyyliin liittyen: Miksi juuri tämä teos? (olihan muitakin miesten kuolaamia alastonkuvia esillä…) Mikä teki juuri tästä teoksesta Richardsonin mielestä naisasiainliiton aatteiden vastaisen ja naisiin kohdistuvan syrjinnän symbolin? Oliko kyseessä ainoastaan teoksen aiheuttamat reaktiot miehissä vai myös sen esittämä tyyli?
Mielestäni Richardsonin raju vihanpurskahdus juuri kyseistä teosta kohtaan johtui teokseen liittyvästä kerroksellisista merkityksistä, jotka voi perustella juuri tyylin kautta. Formalistisesta näkökulmasta teos voisi esittää barokkityyliä. Kuitenkin luulen, ettei Richardsonin voimakas tunnepurkauma liittynyt pelkästään teoksen formaaleihin muotoihin. Mielestäni maalauksen muodot kietoutuvat sen sisällöllisiin piirteisiin muodostaakseen kulttuurillisiin viitekehyksiin pohjautuvan teoksesta irrallisen entiteetin, jonka Richardson koki voimakkaasti aatteidensa vastaisena.
Voisiko vandalismin taustalla olla myös tyyli tekotapana? Vaikutusvaltainen ja menestynyt taiteilijamies käyttää mallinaan naista, joka joutuu teosta tehdessä vain makaamaan passiivisesti. Naisella ei ole mahdollisuutta päästä itse tekemään ja ottamaan pensselin omaan käteensä. Venuksen asento, kehon sommittelu, kasvojen sumentaminen ja pakaraan osuva kuulas valonkaje – nämä kaikki muodot yhdistettynä sisällöllisiin viitteisiin korostavat naista miehen katseen alaisena. Nainen nähdään anonyyminä kohteena ei katsojana – passiivisena ei aktiivisena. Tyyli voi herättää tunteita, sillä se voidaan käsittää myös metaforisesti. Tässä esiintyykin taidehistorialle ominainen moninaisuus: ”Metaforalla ja sen tarkoitteella ei ole välttämätöntä ja näkyvää yhtyettä toisiinsa, vasta kun ne yhdistetään, syntyy uusi merkitys” (Kallio 1998, s. 62).
Kuten tyylikäsite, taidehistoria kokonaisuutena tarjoaa siihen uppoutuvalle lukemattomia yhdistelmiä erilaisia näkökulmia, käsitteitä, metaforia ja tulkintoja. Välillä ala tuntuu jopa hieman ylitsevuotavan runsaalta, mutta samalla käsittämättömän mielenkiintoiselta. Taide ei ole yksinkertaista, miksi sen tutkiminen sitten olisi?