*WARNING* Pitkä, analyyttinen teksti häämöttää edessäsi. Suositellaan etenkin kirjahurmion kokeneille.
Belle et genereuse entreprise. Kauneus ja anteliaisuus olivat 1600-luvulla eläneen kirjastotutkijan Gabriel Naudén mielestä ihannekirjaston ominaisuuksia (Knapas 2012, s.15). Anteliaisuuden lisäksi kirjastoja kuvaillaan nykyisin saavutettavuudella ja avoimuudella, mutta kauneus ei ole jäänyt kirjastojen oleellisimmaksi ominaisuudeksi. Kauneus ei piirteenä sovi bibliofiilin ajattelutapaan, jossa kirjastot toimivat julkisina kirjahyllyinä ja nautintoa tuovat pitkälle jatkuvat kirjoja pursuilevat rivistöt. Kirjastojen kauneus voi kuitenkin liittyä ajattelutapaan, jossa kirjastot nähdään kansan yhteiskunnallista ja poliittista mahtia heijastelevina kokoelmina (Knapas 2012, s.15–16). Kirjaston tulisi näin ollen heijastaa sen kirjoihin sitoutunutta mahtia, valtaa ja sivistystä, mikä voi konkretisoitua kauneutena.
Kansalliskirjasto onnistuu täyttämään Naudén kaksi piirrettä, sillä se on julkisena tilana sekä antelias että kaunis. Lisäksi Kansalliskirjasto on paljon muutakin kuin kaunis – se on salaperäinen, säännönmukainen ja hurmiollinen. Tällöin kauneus jää määrittävänä sanana hieman haaleaksi, eikä riitä kuvailemaan kirjaston monitasoista kokemuksellisuutta. Seuraavaksi avaan Kansalliskirjaston kokemuksellisuutta visuaalisuuden ja materiaalisuuden sekä aineettomien elementtien avulla. Keskityn tutkielmassa vain Kansalliskirjastojen keski-, etelä- ja pohjoissaleihin, jolloin myöhemmin valmistunut lukusali Rotunda jää tarkastelun ulkopuolelle.
Kansalliskirjaston historia lyhyesti – Turusta Engelin kylpyläksi
Päätin lähestyä Kansalliskirjastoa aineiston kautta pitämällä mielessä ilmaisua: ”Emme näe ennen kuin tiedämme.” Tuntui sopivalta tutustua kirjastoon sukeltamalla ensin kirjaan, ja aineistoksi löytyikin Rainer Knapaksen (2012) Tiedon valtakunnassa -niminen laaja opus kirjaston historiasta. Lähestymistapa tuntui sopivalta myös siksi, että olin vieraillut kirjastossa vuosia aiemmin ja tiesin jo jotain yksityiskohtia esimerkiksi pylväiden stucco-päällysteestä ja kupolista. Näin ollen aitoa ensivaikutelmaa ei ollut mahdollista enää saavuttaa.
Kirjaston historia onkin vivahteikas ja yllättävän dramaattinen. Kirjaston tarina etenee vaihe vaiheelta tähän päivään asti, mutta se alkaa poikkeuksellisesti eri paikasta kuin missä se seisoo nykyisin. Kansalliskirjaston juuret ovat Turussa, jossa se toimi 1640-luvulta lähtien Turun yliopiston akatemian kirjastona. Muuttoa vastikään pääkaupungiksi nimitettyyn Helsinkiin oli ehditty hieman pohtia ennen kohtalokasta syyskuun yötä vuonna 1827. Turun palo sai aikaan mittaamatonta tuhoa, sillä kirjaston rautaikkunat olivat unohtuneet auki ja melkein kaikki kirjastossa ollut aineisto tuhoutui. Palon vauhdittamana kirjasto muutettiin Helsinkiin jo seuraavana vuonna 1828 ja Unioninkadun rakennus avasi ovensa kansalle vuonna 1845.
Unioninkadulla seisoo C. L. Engelin suunnittelema Kansalliskirjasto yliopisto- ja hallintorakennuksien sekä Tuomiokirkon ympäröimänä. Engel sai työhönsä vapaat kädet, paitsi että viimeisen sanan antoi Keisari Nikolai I ja paloturvallisuus oli otettava varmasti huomioon. Engel lainasi kirjastorakennukseen piirteitä temppeleistä, palatseista ja roomalaisista kylpylöistä. Kylpylämäisyys on läsnä huonejaossa, jossa on paljon yhtäläisyyttä keisari Diocletianuksen roomalaiskylpylään. Toisaalta mittapiirustusta tarkasteltaessa salijako muistuttaa muodoltaan H-kirjainta, minkä voisi ajatella viittaavan Helsingin romantiikan ajan alkuun tai kyrillisenä kirjaimena keisari Nikolaihin. (Knapas 2012, s. 200.)
Kansalliskirjastossa on päätähuimaavat kolme miljoonaa teosta ja kolme miljoonaa muuta julkaisua. Tämä asettaa kirjastolle suuret odotukset. Kuvitelmissa on Firenzen syndrooman kaltainen voimakas, jopa liiallinen, kokemus kirjatulvasta. Kun vihdoin pääsen taustatutkimuksen jälkeen vierailemaan Kansalliskirjastossa, valtava kirjamäärä ei visualisoidu odotuksien kaltaisella voimalla.
Kirjasto olikin tehty mielikuva eikä käytäntö edellä, sillä Engelin arkkitehtuuri määräsi kirjojen ja hyllyjen järjestyksen. Apulaiskirjastonhoitaja Bolmqvist pitikin Engelin suunnittelemia saleja tilan tuhlauksina, kylminä ja epäkäytännöllisinä. Bolmqvistin huoli on toisaalta ymmärrettävää, kun tarkastelee salien tilankäyttöä. Salien keskelle on pyhitetty runsaasti tilaa ja kirjat ovat kuin piilotettu huomaamattomasti salien seinämille. Saleista huomaa, että suurin osa kirjoista on joko Rotundan avohyllyissä tai piilotettuina ja varjeltuina kirjaston alla sijaitsevissa käytävissä.
Toisaalta kirjojen kätkeminen kirjastoissa on osa niiden olemusta. Sillä ilman piilottamista, et voi myöskään löytää. Osa kirjastojen kauneudesta, olemuksesta siten on sitoutunut kätkeneisyyteen ja piilotetun selvittämiseen. Osa kirjastojen kokemusta on hakemuksen jännitys ja löytämisen ilo. Voimme astella kirjastoon tietämättä mitä aarteita tällä kerralla löydämmekään.
”But subsequently I believe that libraries came into being whose purpose was not to encourage reading, but to hide, to conceal books”
Umberto Eco
Kirjahurmion sijaan Kansalliskirjasto häkellyttää kävijän heti ensimmäiseksi runsaalla visuaalisuudellaan: ilmeiset arkkitehtooniset piirteet, salien värikkyys, katon kuvioinnit, parvien ylhäisyys, kivilattian massiivisuus ja tietenkin keskisalin pysäyttävä kupolimaalaus. Kirjojen sijaan katse kiinnittyy saleissa pylväisiin, korkeaan koristeltuun kattoon ja päätyjen lunettimaalauksiin. Tunnelma on käsin kosketeltavissa. Ehkä juuri pylväiden, katon ja lunettimaalausten kokonaisuus ja sen luoma tunnelma oli se, mihin myös silloinen kirjastonhoitaja F. W. Pipping ihastuikin.
Kirjastonhoitaja Pippingistä tulee tämän projektin myötä minulle tärkeä figuuri Kansalliskirjaston historiassa. Hän mielestäni ymmärsi Kansalliskirjaston syvällisempää olemusta – kyse ei ollut vain kirjoista, vaan jostain kokonaisvaltaisemmasta kokemuksesta. Pipping matkustaa kirjaston mukana Turusta Helsinkiin ja ryhtyy päättäväisesti uudelleenperustamaan sen kokoelmia. Kirjastonhoitajan pestin lisäksi Pipping toimii Helsingin yliopiston lehtorina _ vuotta, kunnes pyytää päästä toimimaan täyspäiväisesti vain Kansalliskirjaston johtajana. Kirjaston olemus kietoutuu Pippingiin voimalla ja hän ahertaa väsymättömästi myös Finna-kokoelman laajentamiseksi. Pipping elää __ vuotiaaksi ja muistopuheesta käy ilmi, ettei hän koskaan käynyt ulkomailla eikä 30 vuoteen matkustanut kaupunginrajojen ulkopuolelle. Toisaalta miksi hänen olisi tarvinnutkaan? Hänellähän oli koko maailma hyppysissään Kansalliskirjastojen hyllyillä.
Kansalliskirjasto harkittujen mielikuvien palatsi?
Kirjastoja voidaan kuvailla, kuten Knapas (2012) ilmaisee, muistojen teattereina, mutta Kansalliskirjasto ilmenee pikemminkin mielikuvien palatsina. Nämä mielikuvat ovat kiinteitä osia kirjaston rakenteissa ja tarjoavat katsojalleen voimakkaitailluusioita salien pylväissä, keskisalin kupolissa ja suljetussa kolmannessa kerroksessa.
Yhteistä näissä illuusioissa on se, ettei aiempi tietämys pylväiden stucco lustrosta tai katon tasaisuudesta riko niiden efektiä. Pääsin kapuamaan etelä- ja pohjoissalien reunamille katsomaan pylväitä lähietäisyydeltä ja koskemaan niiden viileää pintaa. Käsitys marmoripylväistä on niin vahvasti sidoksissa kirjaston pylväiden ulkoiseen olemukseen, ettei rakennettua mielikuvaa marmorista voi tietämys oikeasta puumateriasta syrjäyttää. Samoin keskisalin upea, yksityiskohdiltaan rikas katto pysyy kaiverrettuna mielikuvaltaan, vaikka sitä olisi kuinka yrittänyt syrjäyttää tiedolla sileästä kattopinnasta.
Keskisalin suljettu kolmas tasanne toimii myös mielikuvia herättävänä kokonaisuutena. Yritin ensin etsiä pääsyä keskisalin kolmanteen kerrokseen sekä sivusalien että Rotundan kautta ennen kuin astelin kirjastohenkilökunnan luokse pyytämään sinne kulkulupaa. Henkilökunnan reaktio oli voimakas ja ytimekäs, ”Ei.”. Kysyessäni syytä kerroksen sulkemiselle ja siellä olevien aineistojen luonteesta kirjastonhoitaja antoi ymmärtää kolmannen tasanteen kirjojen olevan liian vanhoja kävijöiden kosketeltaviksi. Kirjat eivät kuitenkaan olleet niin vanhoja, jotta vaatisivat tarkkaa säilytysolosuhteita ja valoeristystä.
Siellä olevat kirjat olivat siis ulkomuodoltaan vanhoja, mutta eivät oikeasti arvokkaan vanhoja. Näin ollen keskisalin kolmas kerros säilyttää salaperäisyytensä. Hyllyillä olevien kirjojen kellastuneet ja rypistyneet selkämykset loivat mielikuvaa kirjaston iäkkyydestä ja pitkästä historiasta. Tämäkin on osa kirjaston johdonmukaista, tarkkaan harkittua mielikuvien rakentamista, eikä lainkaan sattumanvaraista tai mielivaltaista.
Kansalliskirjaston olemus – normeista hurmioon
”Kirjasto on elävä kokonaisuus, joka muodostuu kokoelmista, henkilökunnasta ja kävijöistä” (Knapas 2012, s. 16).
Kansalliskirjaston Turku-juuret antavat aiheen syvällisempään pohdiskeluun kirjastojen olemuksesta. Vaikka suurin osa kirjaston materiasta tuhoutui palossa, jokin kirjaston alkuperäisestä olemuksesta nähtiin säilyvän ja muuttavan Helsinkiin. Tämä tarkoittaa, ettei kirjaston olemus ole sitoutunut pelkästään sen kirjoihin tai rakennelmiin, vaan se rakentuu myös aineettomiin elementteihin, kuten sitä hoitavaan henkilökuntaan, perinteisiin ja normeihin.
Tämä ajatus saa minut katsomaan varsinkin henkilökuntaa uudella mielenkiinnolla. Nykyiset kirjastonhoitajat ovat suoria Turun aikaisen akatemiakirjaston perillisiä! Rotundan keskellä istuu keskittynyt kirjastonhoitaja – Pippingin manttelinkantaja! Päätän ottaa kontaktia uudelleen ja kävelen kirjastonhoitajan luokse seuraavanlainen kysymyspatteristo kourassa:
- Suljettehan rautaikkunat aina yöksi?
- Sanooko nimi Herra Pipping sinulle mitään?
- Onko keskisalin kolmas tasanne suljettu säilyttääksenne etäisyyden luomaa hämäryyttä, jotta kävijä voisi kokea mahdollisimman autenttista hurmiota?
- Mikä on lempikirjasi kirjaston kokoelmista?
- Miksi kirjastoon ei saa tuoda takkia?
- Miksei kauppatieteistä ole symbolia luneteissa?
Toisaalta myös kaikki muut kirjaston vierailijat ovat osa visuaalista maisemaa. Sivusalien tutkijapöytiä varanneet kumarapäiset työskentelijät. Keskisalissa parveilevat turistit -yksi koskettelee kävellessään hyllyn kirjoja, toinen koputtelee parven kaidetta, kolmas ja neljäs ottavat selfietä ja viides on vääntynyt tuijottamaan kupolia kameransa linssin lävitse.
Lisäksi Kansalliskirjaston henkilökuntaa ja meitä vierailijoita ohjailee tarkat normatiiviset käyttäytymissäännöt, jotka vaikuttavat samalla tilan visuaalisuuteen ja materiaalisuuteen. Kansalliskirjastossa on erityisiä sääntöjä, rituaaleja ja työskentelyn edellytyksiä, kuten missä tahansa muussa kirjastossa. Muista kirjastoista poiketen Kansalliskirjastossa on käyttäytymisohjeet viety askeleen pidemmälle, mikä toisaalta myös luo kirjastolle omalaatuista kokemuksellisuutta. Kansalliskirjastoon ei voi noin vain kävellä sisään, vaan suuret laukut ja takit on jätettävä sisäänkäynnin viereiseen narikkaan. Vain välttämättömimmät tavarat sallitaan mukaan. Tämän vuoksi kirjastossa ei näy tuoleilla roikkuvia takkeja, lattioilla lojuvia avonaisia reppuja tai pöytiä täynnä välipalapatukoita.
Yksi vallitseva normi Kansalliskirjastossa on hiljaisuus, mikä vaikuttaa äänimaiseman kautta myös visuaalisuuteen. Kansalliskirjastoon astutaan ensin hälyisen eteisen ja narikan kautta, jossa riisutaan kaikki ylimääräinen ja kolistellaan lukkoja. Automaattiovien lävitse pääsee kirjaston keskisaliin, jossa eteisen kolina hetkessä häviää voimakkaaseen hiljaisuuteen. Äänettömyys tuntuu vähän siltä, että korvat olisivat menneet lukkoon. Hyllyillä istuvat kirjat, sinertävät pylväät, koristellut parvet, katon maalaukset ja maaginen kupoli lilluvat unenomaisessa tyyneydessä. Hiljaisuus antaa rauhaa yksityiskohtien tarkempaan syventymiseen, melkein pyhään keskittymiseen.
Hiljaisuus tuo Kansalliskirjastoon hurmiollista ulottuvuutta. Kelner ja Haidt (2003) määrittelevät hurmion (awe) koostuvan kahdesta ominaisuudesta: laajuudesta ja mukautumisesta. Taiteellinen kokemus voi synnyttää huimaavan laajuuden kokemuksen ja tarpeen mukautua siihen. Laajuuden kokemukseen voi vaikuttaa kohteen fyysinen tai sosiaalinen koko, kovat äänet tai tärisevä maa. Hurmion kokemukseen voi myös vaikuttaa epämääräisyys ja odottamattomuus. Kansalliskirjastossa kolme miljoonaa kirjaa ja kolme miljoonaa muuta teosta eivät täristyä kirjaston rakennelmia mielikuvissa, kirjastojen salit ovat kooltaan valtavia ja kirjaston satojen vuosien historia laajentaa sen sosiaalista kokoa. Myös esimerkiksi kupolin yksityiskohtien epäselvyys ja äänien puuttuminen herättävät katsojassa hurmiota. Onko keskisalin kolmas tasanne suljettu säilyttääkseen etäisyyden luomaa hämäryyttä, jotta kävijä voisi kokea mahdollisimman autenttista hurmiota?
Hurmion kokemus näkyy myös haluna mukautua – uppoutua liitoksissaan natiseviin kirjahyllyihin, tuhansiin sivuihin ja miljooniin tarinoihin. Kirjat tuovat maailman lähelle lukijaa ja sanat punovat yhteyksiä historiaan. Ehkä samalla tavoin kirjasto pyrkii heijastamaan tätä yhdistämällä todellinen maailma kuvitteelliseen arkkitehtuurin kautta. Visuaalisuudellaan ja materiaalisuudellaan Kansalliskirjasto on toteuttanut tämän luomalla ja välittämällä voimakkaita mielikuvia, tunnetiloja ja ajatuksia.