Surua koronan aikaan

TW: kuolema, muistisairaus, saattohoito

Kirjoitin tämän 2020 keväällä, päätin julkaista sen kaksi vuotta myöhemmin.

Minä ja kummitätini Pipe.

Menetin kummitätini maaliskuussa. Se oli raskain, hirvein ja traumaattisin viikko tähänastisesta elämästäni.

Vaikka kuolema on läsnä joka päivä ja koronan vuoksi yhä näkyvämmin, en näe paljoa tekstejä tai kommentteja siitä, miten kuolemaa ja siihen liittyvää surua voisi käsitellä. Vaikka olenkin surupolullani vasta alkutaipaleella, haluaisin jakaa kokemuksiani ja ajatuksiani siitä. Ehkä olet surrut jo pitkään, tunnet jonkun joka suree tai suru on ollut läsnä elämässäsi vasta hetken – missä ikinä oletkin, haluan tällä postauksella korostaa sitä, ettet ole yksin.

Rakas kummitätini ei menehtynyt koronaan, vaan Alzheimerin tautiin, jota hän oli sairastanut melkein kymmenen vuotta. Elinvoimaisen, pippurisen ja empaattisen läheisen kohtaaminen sairaana, heiveröisenä ja hauraana on hirveää. Alzheimerin tauti on pirullinen myös siksi, että toisen tietoisuuden tasosta ei ole varmuutta. Kuolema ei tule helposti. Keho pettää, kun hiljalleen keuhkot lakkaavat toimimasta eikä nielemisrefleksi enää toimi. Ja kaiken sen hirveyden edessä on pystyttävä muistamaan se henkilö, joka siinä oikeasti on. Rakas kummitätini.

Korona ei ainakaan helpottanut saattohoitokokemusta. Traumaattinen tilanne tapahtui toisen traumaattisen tilanteen päällä. Jouduimme käyttämään tätini huoneessa aina kumihanskoja ja maskeja. Tuntui inhottavalta silittää toista kumihanskoilla ja hengittää lämmintä ilmaa. Naamamaski tuhraantui kyyneliin. Kädet turposivat ja hikosivat hanskoissa. Välillämme oli muovia ja kuituja. Vain kaksi ihmistä sai olla huoneessa kerrallaan. Olimme teljettyjä huoneeseen, johon emme saaneet tuoda ruokaa. Jotkut hoitajat salakuljettivat meille ylijäämäruokaa, mutta seuraavalla kerralla meitä toruttiin siitä. Emme olisi saaneet syödä.

Kun tätini kuoli, hänet paketoitiin nopeasti pois. En saanut hyvästellä hoitajia, jotka olivat tukeneet tätiäni ja meitä. Kaikki oli ohi niin nopeasti. Päätimme järjestää kunnon hautajaiset vasta kesällä. Lähdimme kaikki omiin koteihimme eristyksiin. Ja täällä olen nyt ollut melkein kaksi kuukautta.

Yksi viikko vanhensi minua monella vuodella. Vaikka joka yö olen nukkunut, tuntuu siltä, etten olisi ummistanut silmiäni vuosikymmeniin. Kirjoitin muutamalle ystävälle ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Asiasta oli vaikea kirjoittaa tai puhua puhelimessa. Joten vaikenin. Kävin läpi tapahtunutta puolison kanssa, mutta parin päivän päästä en jaksanut enää läpikäydä traumaa neljän seinän sisällä. Joten vaikenin.

Sitten alkoivat välähdykset. Hiljaisina hetkinä saatoin kuulla kummitätini raskaan hengityksen kuin olisin taas ollut hänen vierellään. Pimeässä koin pieniä välähdyksiä, pieniä hetkiä: muistin miten terävältä hänen sääriluu tuntui peiton päältä, miltä huoneen torkkupeitto tuoksui, kun painoin siihen poskeni, miten vessan lattian väri kuulsi lampun valossa, kun kyykistyin itkemään hiljaa. Yö ja pimeys pahensi näitä muistoja. Joten valvoin.

Olen täyttänyt päiviäni kaikella turhalla, muka välttämättömillä tehtävillä. Pidän tarkasti huolen siitä, että aisteihini kantautuu jatkuvalla syötöllä jotain: somea, uutisia, koulutöitä, tv:tä, podcasteja, musiikkia, puhetta… Lopulta kaikki on alkanut rakoilemaan. Ahdistaa. Ärsyttää. Pienikin vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Olen uupunut.

Tajusin, etten ole antanut itselleni aikaa surra. Vaikka olen lomautettuna karanteenissa, en ole antanut aikaa surulle. Joten suru kyllä löysi tien, pienen kolon, josta kaivautua keskelle elämääni.

Tässä ohjeita, mitä annoin itselleni suruun liittyen:

a) Anna surulle aikaa: jokainen suree omalla tavallaan ja jokaisen suru on erilainen. Älä suorita asioita, jos et jaksa. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin surra.

B) Kunnioita surua: se tulee ja menee millon lystää, mutta kun se pistäytyy, anna sille tilaa; kuuntele ja myötäile sitä. Itselläni suru tiukensi otettaan aina kun tahdoin siitä nopeasti eroon.

C) Kirjoita ylös päässä pyörivät ajatukset ja tunteet, kaikkein kamalimmatkin. Kun annoin näille välähdyksille nimen ja merkityksen, se piru niissä katosi. Kun annoin kivulialle ajatuksille, muistoille ja tunteille nimen ja konkreettisen muodon, pystyin tarkastelemaan niitä “päivänvalossa”, pystyn antamaan niille toisen merkityksen.

D) Kun olen valmis, haluan tehdä tädistäni pienen muistoalttarin kotiini. Laitan hänen kuvia ylös ja sytytän kynttilän, muistelen ja suren.

E) Hae tukea ihmisiltä, jotka tiedät varmasti kykenevän kantamaan suruasi. Harkitse kenelle surusta kerrot ja keneltä pyydät tukea. Mikään ei ole ahdistavampaa kuin kurkottaa kohti jotakuta, joka ei ymmärrä.

F) Surua ei voi määräillä. Huomaan haluni suorittaa myös surua. Paketoida sen rationaaliseen ja siistiin muotoon. Mutta ainakaan oma suruni ei valitettavasti mukaudu suoraviivaiseen lokerointiin. Se saattaa lyödä kasvoille kesken S-Marketin kassajonoa tai Skype-puhelun.

Tästä eteenpäin yritän:

  • Saada rutiineja päiviini ja annan surulle myös tilaa, jos se tulee yllättäen käymään.
  • Hiljaisia hetkiä, jolloin annan surulle mahdollisuuden vierailla.
  • Annan itselleni luvan voida pahoin ja olla surussa. On jotenkin paradoksaalista, että kun en taistele surua vastaan, tunnen voimaantuvani, mutta pyristellessäni pois sen luota tunnen loputonta väsymystä.

Viimeiseksi: tunnen, miten läheisen kuolema laittaa kaiken päälaelleen ja tunnen, miten arvoni, tavoitteeni ja kaikki muu on roikkumassa siellä täällä. Niiden järjestykseen laittaminen kestää tovin ja lopuksi saatan huomata, ettei entinen järjestelmä enää pädekään.

Vaikka joudutkin suremaan yksin, et ole surun kanssa yksin. Pandemia on yksi kauheimmista ajoista käsitellä ja läpikäydä surua. Aika moni meistä joutuu sen kuitenkin tekemään. Tästä on kuitenkin mahdollista selvitä. Ole itsellesi lempeä.

Lämmöllä,

Fida

Leave a Reply

Your email address will not be published.